Keväällä 2025 luin uutisen entisen työministerin Jari Lindströmin ehdottamista työurahuoltamoista. Ajatus jäi pyörimään mieleeni.

Työurahuoltamo – miten mainio sana!

Autoja huolletaan säännöllisesti. Ilmalämpöpumput huolletaan. Polkupyörät huolletaan. Mutta työuraa huolletaan usein vasta silloin, kun jokin on jo mennyt rikki. Vietämme työelämässä vuosikymmeniä. Silti harvoin pysähdymme pohtimaan, miten työura voi? – ennen kuin vastaan tulevat uupumus, motivaation katoaminen tai pakottava tarve muutokseen.

Muutama vuosi sitten pysähdyin itsekin.

Olin tehnyt pitkän työuran lukion opinto-ohjaajana. Työ oli merkityksellistä, ja sain tehdä sitä, mitä olin aikanaan halunnutkin tehdä. Silti huomasin miettiväni yhä useammin yhtä kysymystä:

Tässäkö tämä oli? Toiset kaksikymmentä vuotta tätä samaa?

Kysymys ei syntynyt tyytymättömyydestä. Päinvastoin. Olin saanut työltäni paljon. Olin saanut olla mukana nuorten elämässä, kuulla heidän unelmiaan ja auttaa heitä löytämään omia polkujaan, kehittää toimintakulttuuria ja luoda uutta. Ehkä juuri siksi kysymys oli niin yllättävä. Jos työ on ollut hyvä, miksi kaipaan jotain uutta?

Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyse ei ollut pois lähtemisestä. Kyse oli kasvamisesta.

Olin muuttunut ihmisenä. Osaamiseni oli kasvanut. Kiinnostuksen kohteeni olivat laajentuneet. Kaipasin uuden oppimista, uusia näkökulmia ja tunnetta siitä, että olen itsekin edelleen matkalla johonkin. Omalla kohdallani työurahuolto tarkoitti työnohjaajakoulutuksen aloittamista ja yrittäjyyden rakentamista opinto-ohjaajan työn rinnalle.

En vaihtanut kaikkea yhdessä yössä. En tehnyt suurta irtiottoa. Pysähdyin, pohdin ja lähdin kokeilemaan.

Matkan aikana olen huomannut, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Moni työuran puolivälissä oleva pohtii samoja kysymyksiä. Työ sujuu, mutta jokin tuntuu puuttuvan. Työ ei ehkä ole huonoa, mutta se ei enää innosta samalla tavalla kuin ennen. Onko se kyllästymistä? Työpäivästä toiseen selviää kyllä, mutta seuraavat kaksikymmentä vuotta alkavat tuntua pitkiltä.

Samaan aikaan tällaiselle pohdinnalle on yllättävän vähän paikkoja. Kehityskeskustelut eivät riitä tämän pohtimiseen.

• Työterveyteen mennään, kun voidaan huonosti.
• Työllisyyspalveluihin mennään, kun työtä ei ole.
• Koulutukseen hakeudutaan, kun tiedetään mitä halutaan opiskella.
• Mutta missä voi pohtia työuraansa silloin, kun mikään ei ole varsinaisesti pielessä?

Missä voi pysähtyä miettimään, mikä työssä on merkityksellistä, mitä haluaisi vielä oppia tai millaisia mahdollisuuksia tulevaisuudessa voisi olla?

Minusta juuri siihen tarvittaisiin työurahuoltamoita:

• Paikkoja, joissa ei etsitä nopeita ratkaisuja vaan tarkastellaan työuraa hieman pidemmällä aikavälillä.
• Paikkoja, joissa voi pohtia omaa osaamistaan, vahvuuksiaan, motivaatiotaan ja jaksamistaan.
• Paikkoja, joissa ei tarvitse olla kriisissä saadakseen tukea.

Työuran huoltaminen ei tarkoita aina alanvaihtoa. Joskus se tarkoittaa uuden koulutuksen aloittamista. Joskus uudenlaista roolia nykyisessä työssä. Joskus oman osaamisen tunnistamista uudella tavalla. – Ja joskus se tarkoittaa vain sitä, että löytää uudelleen sen, mikä työssä alun perin oli merkityksellistä.

Työelämässä puhutaan paljon työurien pidentämisestä. Minusta yhtä tärkeää olisi puhua työurien laadusta. Siitä, miten ihminen voisi tehdä työtään motivoituneena, merkityksellisyyttä kokien ja voimavarojaan vaalien myös työuran myöhemmissä vaiheissa, ilman arvoristiriitaa.

Ehkä työuria ei pidennetä vain eläkeikää nostamalla.

Ehkä niitä pidennetään myös huoltamalla niitä matkan varrella.

Siksi uskon työurahuoltamoihin.

Ja juuri siksi haluan olla rakentamassa sellaista.